Kävin eilen illalla retkun kanssa pitkän keskustelun mesessä. Sanoin mitä ajattelen kaikesta ja mihin tämä johtaa. Kerroin siitä miltä hänen sanansa ja tekonsa tuntuvat minusta. Sanoin suoraan miten loppu olen ja miten hän on minut rikkonut. Vielä myöhemmin laitoin hänelle mailin johon kirjoitin ne asiat joita en muistanut tai oivaltanut mesessä. Tänään häneltä oli tullut lyhykäinen vastaus.

Olen aivan haavoilla taas, kaikki piti repiä auki, että pääsisin aloittamaan elämäni uudelleen.

Tänään olenkin kotona. Viime yönä en nukkunut enää kuin muutaman tunnin. Kroppa kävi ylikierroksilla, päästä puhumattakaan. Kunhan tästä tokenen, pureskelen eilisen keskustelun tänne. On pakko hiukan jäsennnellä asioita.

Nyt olen vain niin loppu.

Post Scriptum

Kävelin Espan puistossa, juuri kuten suunnittelin, mutta kuinka ollakaan, eksyin kaupoille. Väsyneenä ei pitäisi mennä ainakaan kenkäkauppaan, koskapa sieltä tarttui mukaan pari mustia pistokkaita. Onneksi edes alennusmyynnistä.

Ja ravit jatkuu.

Ääh, eilen mielen vallannutta itseinhoa ei ainakaan mitenkään auta tämä järjetön väsymys ja pahoinvointi. Etoo ihan hirveästi, mutta pakko on vaan töissä olla, ei auta itku markkinoilla.

Viime yönä ei uni halunnut tulla silmään millään ilveellä. Vielä pitkään puolen yön jälkeen kuuntelin hiljaista musiikkia radiosta. Tässä meni jo jonkun aikaa ilman unilääkkeitä, ihan vaan riitti kun kaatui peiton alle, sulki silmänsä ja kuunteli tovin radiota. Ei näköjään riitä enää. Se ei ollut pitkä onnenaihe. Kun kännykkä piipitti varttia vaille 6, olisin halunnut heittää sen kaaressa ikkunasta ulos. Tyydyin kuitenkin torkuttamaan 5 minuuttia ja sitten kampesin ruhoni ylös.

On synti ja häpeä olla sisällä tällaisella kelillä. Luulenpa että lounaalla kampean kehoni Espan puistoon nauttimaan auringosta. Jos olisin yhtään virkeämpi, saattaisin haahuilla kauppatorilla, mutta ikävä kyllä muutaman huonosti nukutun yön jälkeen ei vaan jaksa.

Kävin muuten lääkärillä viime viikolla, tai siis viime viikollakin. Hänellä oli varsin mielenkiintoinen ehdotus. Hänen mielestään minun pitäisi yrittää olla ilman Cipralexia viikko. Taustalla oli epäilys siitä, että se muiden joukossa saattaisi ylläpitää jatkuvaa painonnousua ja väsymystä. Minun korvissani se kuulosti aika kaukaa haetulta vaihtoehdolta, ottaen huomioon että olen käyttänyt sitä ja vastaavia lääkkeitä jo viitisen vuotta. Jos viikon tauko vaikuttaa millään lailla noihin oireisiin, on mentävä kiireen vilkkaa herra tohtorin vastaanotolle ja vaihdettava pönttölääke toiseen. Minulla olisi nyt oiva tilaisuus kokeilla viikon taukoa, koskapa suuressa viisaudessani unohdin sekä uusia reseptin että hakea ajoissa lääkkeitä... Tänä aamuna oli vastassa enää tyhjä laatikko! Toisaalta tässä mielentilassa ei liene kovin järkevää olla ilman Cipralexia, taidan olla ihan tarpeeksi alamaissa ilman sitäkin.

Muutoin lääkäri rukkasi vaihteeksi päivittäisiä pillereitäni, hän sitten tykkää tehdä sitä. Toinen lääkäri kirjoittaa joka kerta vähintään yhtä, todennäköisesti kahta uutta lääkettä, jotka tämä toinen sitten käskee lopettaa. Minullakin taitaa olla tehtävä yhteiskunnassa, pidän sekä lääkäreitä että lääkelaitosta työllistettynä. Lääkkeiden rukkauksen ohella sain ukaasit nauttia lomasta ja levätä. Mikäli oloni ja lukemattomat oireeni ynnä väsy eivät helpota lomankaan jälkeen, aletaan vaihteeksi etsiä jotain uutta syytä ja selitystä vaivoille. Ristus! En jaksa kohta enää.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut pelätä oireitani. Paljon on käyty matkan varrella läpi, mutta yleensä kaikelle on ollut aina hyvin selkeä ja helposti löydettävä diagnoosi ja sen mukainen hoito. Nyt on ollut pahoinvointia pari vuotta, sen takia on kuvattu päätä, mahaa ja suolta, syytä ei löydy. Viime keväästä on paino noussut pahimmillaan kilon viikkovauhtia, nukuin talvella työpöydän takana ja olin muutenkin ihan totaalisen poissa pelistä. Epäilys kohdistui kilpirauhaseen, mutta nyt on alkanut näyttää siltä, että se olisikin ollut aivan liian helppohoitoinen vaiva. Vaivojen eteneminen ja veriarvojen heittely on ollut aivan liian äkkinäistä kilpirauhaselle eikä mömmöistä ole ollut apua.

Luonnollisesti jatkuvat sairauspoissaolot ovat kiinnittäneet myös työnantajan huomion. Tällä hetkellä jatko on vähintäänkin epävarma. Tosi kivaa. On kai tehtävä lotto ja pidettävä kaikki mahdolliset ulokkeet ristissä tai pystyssä ja odotettava täysosumaa. Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että se olisi ainoa tapa selvitä tästä suosta.

Ei liene tarpeen sanoa sitä miten retkun temput, valehtelu, vedätys ja kaikki muu vaikuttaa näiden ohella fiilareihin. Odotan taas sitä hetkeä jolloin edes se tuska helpottaa. Tiedän sen menevän ohi, hiukan se vaatii taas aikaa, ehkä päiviä, ehkä viikkoja, mutta se menee ohi. Kunhan arvet taas ehtivät kasvaa sielun haavoille.

Pohdin taas eilen bussissa sitäkin, sitä samaa. Sitä miten tämä voi olla näin vaikeaa ja kivuliasta? En edes halua mitään retkulta, en tulevaisuutta, en tyhjiä sanoja, en mitään. Ainoa mitä joskus kaipaan on huomio, mutta sitäkään ei retkulta saa. Kuten olen monet kerrat kertonut, tässä oudossa ihmissuhteessa minä olen ainoa antava osapuoli. Retku ottaa, ei anna mitään. Hän ottaa, vaatii ja pitää itsestäänselvänä omia oikeuksiaan. Muiden tarpeita ei ole olemassa, muilla ei ole hänen maailmassaan tarpeita, muiden tehtävä on olla vain hänen elämänsä statisteja. Lieneekö kyseessä muutoskivut, jätetyksi ja petetyksi tulemisen aiheuttama turhautuma. Järjetön ahdistus siitä, että minä en itse saanut päättää tätäkään, että tämänkin hän päätti, kysymättä, puhumatta, olematta rehellinen. Hän vain haki uutta, niin kuin aina ja koko ajan, pitämällä samalla minua itsestäänselvyytenä. Kuvitellen minun olevan niin kiinni hänessä, että hän voi tehdä mitä vaan. Toivon todella itseni takia, että niin ei ole, etten ole niin kiinni. Toivon, että selitys on minulle armollisempi. Toivon pettymyksen ja petetyksi tulemisen olevan se asia joka saa voimattoman raivon nousemaan sieluuni. Voimattoman siksi, että en osaa toimia oikein retkun tapaisen narsistin kanssa. En vain osaa. En ole niin kovaksi keitetty, että kykenisin vain luistelemaan tämän kaiken läpi. Henkilökohtaisesta historiastani löytyy tekijöitä joiden vuoksi olen sillä tasolla jotenkin heikko ja avuton. Liian monta pettymystä, liian monta lyöntiä, liian suuria vaatimuksia ja liian vähän tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Olen kasvanut olemaan se kiltti tyttö. Pyristelen ja yritän, esitän ja vedän tehokasta roolia, mutta taustalla on piesty ihminen, heikko ja arvoton.

Tämä lienee minun ristini.

Mutta niin alas en vielä ole vajonnut, ettenkö näkisi vääryyksiä. Vaikka aina en osaa niihin oikealla tavalla reagoida enkä tarttua, en suojella itseäni enkä panna hanttiin, tiedän osaavani kasvattaa lapsistani vahvempia. Heitä ei potkita, heille kasvatan terveen ja vahvan itsetunnon. Heille en tätä perintöä jätä, he saavat olla terveen ylpeitä omasta itsestään. He saavat sen mitä ilman nyt tajuan itse jääneeni.

Kylmä paluu maanpinnalle mukavan viikonlopun jälkeen. Olen aivan maassa. Jo laivalla tyttöjen kanssa tunsin itseni sotanorsuksi muiden rinnalla. On taas menossa se vaihe, että kaikki muut ovat viehättävämpiä, nuorempia, kauniimpia, hoikempia, tuuheampi hiuksisia ja mitä kaikkea vaan keksiikin. Minä olen vanha, ruma, lihava, väsynyt ja epäkelpo kaikin tavoin. Jopa retkun kaltainen luuseri vaihtaa minut lennossa parempaan. Eli paljoa siihen ei kai tarvita...

Luulen tuon viikonlopun mukavan reissun olevan juuri se tekijä joka pudotti minut maanpinnalle, tai oikeastaan sen alapuolelle. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Sellainen arkirutiineista poikkeava juttu vaan muistuttaa omalla julmalla tavallaan siitä minkälaista arki on. Normaali ihmistä kai sellainen kantaisi taas eteenpäin, antaisi voimia ja iloa, mutta minua se vain muistuttaa siitä minkälaista takkuamista elämäni on.

Haluaisin vielä katsoa peiliin tyytyväisenä. Todeta, että vaikka vanha peli olenkin, niin ihan oiva peli kuitenkin. Mutta kun peilistä katsoo vain tautien runtelema, väsynyt ja lihava nainen. Nainen jonka hiukset harvenee ja harmaantuu ihan järkyttävällä vauhdilla, silmien ympärillä on mustat renkaat - tai vaihtoehtoisesti pussit. Nainen joka pari vuotta takaperin heitti keräykseen kaikki isoksi muuttuneet vaatteet, päästyään paristakymmenestä kortisoni- ja pönttölääkekilosta. Nainen joka on saavuttanut melkein samat mitat alle vuoden mittaisena ajanjaksona, kiitos jonkun helvetin häiriön jossain helvetin elimessä.

Tämän paksun ja turpean kuoren alle on piilotettu entinen minä. Ja ihan helevetin hyvin onkin piilotettu. Mitään ei ole nähtävissä entisestä. Kaiken peittää turpea taikinamainen, ällöttävä valkoinen iho, joka palaa auringossa, muuttuu aurinkoihottumasta kirjavaksi ja kipeäksi - kiitos antibioottien. Ei tulisi mieleenikään lähteä uimarannalle, ei missään nimessä. Vaikka kenenkään muun silmissä en poikkeaisi massasta - keski-ikäisistä pönäköistä naisista - en halua mennä sinne. Omasta mielestäni olen niin ällöttävän ruma, yäk!

Olen 4kytplus. Olenko jo saavuttanut sen vaiheen elämässä jolloin kaikki on ohi? Vaiheen jonka jälkeen kukaan ei enää käännä katsetta perääni. Vaiheen jolloin minusta on tullut pönäkkä ja tanakka täti-ihminen? Joko ne ns. parhaat vuodet menivät? Kuka ne vei? Kuka antoi luvan taudeille ja masennukselle iskeä juuri silloin kun olosuhteet olisivat muuten olleet otolliset nauttia kasvaneista lapsista ja lisääntyneestä vapaa-ajasta? Nelikymppisenä sanottiin elämän olevan parhaimmillaan. Vitut on. Silkkaa mokaamista, virhearviointeja, kärsimistä ja kitumista tämä on.

Kruununa kaikelle se helvetin retku. Sekin, että hän on vaihtanut minut toiseen - taas kerran, joskin viimeisen kerran - syö itsetuntoa. Tiedän sen olevan järjenvastaista. Enhän edes halua tulevaisuutta tai elämää sellaisen pummin kanssa. Mutta en myöskään halunnut olla suhteessa se jolle valehdellaan, se jota vedätetään, en halunnut olla se jota yritetään alistaa ja pitää pihdeissä vaikka on jo menty uuden saaliin kimppuun. En halunnut olla se joka ei ansainnut edes rehellisyyttä ja avoimuutta. Tekee ihan mielettömän hyvää itsetunnolle se fakta, että surkea alkoholisti-narsisti-luuseri on se jolla on varaa vaihtaa minut toiseen, paremmasta en tiedä, mutta vaihtaa kuitenkin.

Olen matkan varrella antanut anteeksi niin monta asiaa, mutta ne kaikki ovat jääneet alitajuntaan. Siellä niitä on kasassa läjäpäin, sieltä ne nousevat ja saavat minut vahvistumaan, pysymään päätöksessä että kaikki on lopullisesti ohi. Olisin vain halunnut olla niin vahva ja rohkea, että olisin itse uskaltanut tehdä päätöksen. En olisi halunnut ajautua siihen tilanteeseen, että odotan tuskassa ja hajalla jotain tapahtuvan. Koska se odottaminen, se kärsiminen, se pikkuhiljaa mureneminen vei kaiken ilon elämästäni. Jäljelle jäi vain jokunen pienen pieni valopiste kaukaisuuteen. Ympäriltäni, sydämestäni ja sielustani hän rikkoi valon, sammutti sen, kiusasi ja kidutti. Odotti ja oletti enkä minä osannut sanoa seis, en vaatia kaikkea loppumaan. Minä vain pelkäsin ja odotin, odotin ja pelkäsin. Toivoin parasta mutta pelkäsin pahinta.

Nyt olen niin loppu, etten enää jaksa ottaa lohtua irti tästä tilanteesta. Odotan vain loman alkua, sitä että saan levätä, suunnata ajatukseni johonkin ihan muualle, sulkea puhelimen ja paeta.

Mittani on ääriään myöten täynnä. Itseinho ja itsekritiikki ovat ainoat luonnonvoimat jotka kukkivat ja kasvavat sisälläni. Mitään muuta ei ole. Kaiken muun, ilon ja naurun, on pimeys kalventanut ja kuihduttanut.

Tunnen olevani epäonnistunut ihminen, epäonnistunut kaikessa muussa paitsi äitiydessä.

Väistämättä mietin sitä, minkälaista elämäni olisi, jos en olisi ikinä törmännyt retkuun. Olisinko niin kuin useimmat lähipiirini äidit ja naiset? Luultavasti. Kävisin puistojumpassa, kitkisin kukkapenkkejä, puhuisin kampaajasta ja kosmetiikasta, nauttisin siitä mitä minulla on. Sen sijaan että kyseenalaistan kaiken, vihaan itseäni, olen surullinen ja pettynyt. Tai sitten olisi tullut joku toinen. Ehkä joku enemmän kaltaiseni. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä tämän on tarkoitus olla minun kouluni, tämänkin. Voisin kuvitella kuolinvuoteellani olevani täysioppinut. Niin paljon olen virheitä tehnyt. Jos kaikista niistä opin jotain, niin olen hautakiveeni muistokirjoituksen ansainnut.

Ihan pikkusen olen maassa. Ei kai sitä huomaa?

Voi ristus miten vähän sitä tarvitsee pudotakseen taas maan pinnalle.

Viikonloppu oli varsin veikeä, sateesta huolimatta. Lauantaina kurvattiin laivalle ystävien kanssa, syötiin hyvin, juotiin runsaasti ja tehtiin maailmasta taas toviksi parempi paikka. Illalla oltiin laivan raflassa joraamassa ja aamuyön tunteina discossa.

Meno oli aika huimaa, jesus miten päissään porukka pyörii siellä ja mitä sikailua siellä harjoitetaan. Yäk! Laiva oli piukassa bilettäviä ihmisiä, oli polttariporukoita, synttärien viettäjiä ja paljon-paljon muita. Osa oli ihan selvästi sitä yhtä ainoaa vailla, persettä. Minä sain tosin olla ylhäisessä rauhassani, näin lihava ja iso muija ei kovin monia kiinnosta. Etenkin kun kruunasin muhkean olemukseni kunnon korkokengillä. Luulen että kenkieni kanssa olin huomattavasti keskimääräistä suomalaista miestä pidempi, väittäisin että 186cm oli aika lähellä totuutta. Sehän ei toki minua hidasta, samaan malliin viski valui kurkusta kuin ennenkin. Tanssimistakaan uudet kengurut eivät haitanneet, päinvastoin. Ja olipa muuten suht helppoa etsiä seuralaisiaan kuppilassa kun näki useimpien päiden yli...

Eilen makasinkin suurimman osan päivästä hytissä potemassa hervotonta jysäriä. Jossain vaiheessa iltapäivällä jaksoin ja kykenin aurinkokannellekin nauttimaan raittiista merituulesta ja auringosta. Jostain kumman syystä uni maittoi tosi hyvin illalla, olin peiton alla valumassa höyhensaarille jo hyvissä ajoin ennen kympin uutisia.

 Viikonloppu oli siis hauska, todella hauska!

Retkusta ei ole kuulunut halaistua sanaa sitten edellisen postauksen kun hän laittoi textaria ja länkytti, etten saa olla vihainen. Sen jälkeen minut onkin taas pyyhitty pois muistojen ja muistin kartalta näköjään. Eikä siinä mitään, mutta kun näin äsken jotain mitä ei olisi pitänyt nähdä. Se ikävä kyllä nosti v-käyräni aika tanakasti koiliseen, ei voi mitään. Retkun ihmenainen on hukanteillä ja retku on niiiin huolissaan. Eipä hän sitä minulle kerro, mutta minulla on omat tapani nähdä ja kuulla paljon juttuja.

Pahimmalta kai tässä tuntuu taas se, että hän on taas vakuutellut viime viikolla niin pirusti rakkauttaan, ollut sairaalloisen mustasukkainen ja siksi ilkeä. Samalla hän vehtaa ja vinkuu toisen naisen perään. Se, että hän valehtelee minulle niin suoraan päin näköä, on vain minulle liikaa. Aivan liikaa. Nyt hän on niin huolissaan ihmenaisesta, tästä ei kuulu mitään, lienee taas laittanut luurit kiinni eikä retku saa enää yhteyttä edes ihmenaisen tyttäreen.

Muistan niin helvetin hyvin kun itse makasin menneinä aikoina sairaalassa 10 päivää. Retku oli luvannut ja vannonut tulevansa katsomaan minua. Paskat. Koko sen ajan hän oli kännissä kuin ankka, soitteli perään ja esitti vaatimuksia. Minulla oli helvetinmoinen ventti mahassa ja olin ihan loppu, mutta se ei retkua kiinnostanut. On aina vain hän, hän ja vielä kerran hän. Muistan vielä sen miten väsynyt ja heikoilla olin, miten vähän se häntä liikutti. Muistan miten kerrankin istuin käytävällä puhelimessa ja itkin, kun en enää olisi jaksanut kuunnella, mutta sekään ei häntä liikuttanut. Olin kai niin heikossa hapessa, etten tajunnut vain lyödä luuria korvaan ja lopettaa kuuntelemista. Juuri silloin kun olin niin heikoilla, olisin kaivannut tukea ja ymmärrystä. Mutta edes silloin sitä ei häneltä herunut.

Toinenkin juttu menneestä muistuu mieleeni. Olin pitkään aika pahasti masentunut. Vedin rooliani siitä huolimatta, kukaan ulkopuolinen - eikä edes lapset tai omat vanhempani - ei tiennyt sitä. Olin loppu, häpesin heikkouttani, tunsin itseni ihan helvetin surkeaksi luuseriksi. Söin lääkkeitä, yhdellä nostettiin mielialaa, toisella tasoitettiin hypomaniaa, kävin viikottain psykan polilla pohtimassa asioita. Edes siellä en voinut olla rehellinen. Sielläkin vedin roolia, vetosin sairauteen ja niihin käytettäviin lääkkeisiin, en koskaan kertonut mikä on retkun osuus mielenterveyteni suhteen. Hän todella antoi vauhtia masennukselle, lyömällä silloin kun jo olin maassa. Siitäkin hän vittuili. Menin kertomaan hänelle käyväni terapiassa ja siitäkin hän sai aseen jolla rikkoa minua.

Kaiken tämänkin jälkeen hänellä on kanttia ottaa itseensä kun en enää sano rakastavani häntä. Hän kysyi ja tiukkasi sitä, koska aiemmin tuli sanottua niin aina puhelun päättyessä. Tosin loppuaikoina ne olivat enää tyhjiä sanoja, vailla merkitystä. Sanoin suoraan hänelle, että en voi sanoa rakastavani, koska en enää ole varma asiasta. Siihen hänen on tyytyminen. Tulen varmaan saamaan nämäkin sanat kasvoilleni vielä monta kertaa, mutta siitä sitten vaan. Ei tunnu enää missään.

Retku otti viime viikolla hiukan kierroksia jossain vaiheessa kun puhuttiin. Minulla meni herne nenään hänen lässytyksiensä kanssa, ja tuumasin vain jossain asiayhteydessä, että hän hyväksikäyttää minua. Se oli hiukan liikaa herralle. Mahtoiko osua liian lähelle kohdetta? Luulen niin. Narsistihan on omasta mielestään täydellinen, eikä näin ollen luonnollisesti kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Se lienee toinen - tai luoja ties kuinka mones - juttu jonka hän tulee heittämään vielä lujaa silmilleni. Ihan sama. Sittenpä heittää.

Koittaa vielä päivä jolloin en enää kärsi. Koittaa päivä jolloin olen jättänyt tämän kaiken taakseni. Koittaa päivä jolloin voin katsoa katuen mennyttä. Koittaa päivä jona voin olla tyytyväinen siihen, että se kaikki on ohi.

Juuri nyt vain tuntuu taas pahalta. Enkä tiedä miksi.

Äh! Olen taas niin vihainen itselleni, ettei mistään tule mitään. Joka ainoa puhelimen pirahdus repii korvia ja hermoja. Tyhmyyteni, kiltteyteni ja sinisilmäisyyteni raastaa mielenrauhaani. Miksi minä en vain kerta kaikkiaan pysty olemaan hiljaa, pakenemaan paikalta joka kerta. Miksi minä aina livun siihen tilaan, että kuvittelen kaiken olevan toisin tällä kertaa. Niitä kertoja on ollut lukemattomia, mutta mikään ei muutu.

Tällä kertaa olen sentään saanut sanottua sille helvetin retkulle, että hiljaisuuteeni on olemassa painavia syitä. En todellakaan soita tai juttele mesessä tyypin kanssa joka kerta kerran jälkeen raivoaa, syyttää, haukkuu ja uhkailee minua. Muistutin myös useamman kerran siitä, etteipä hänestäkään mitään ole kuulunut. Hän on käsittämättömän hanakka syyttämään minua asioista joita itse tekee. Siksipä mm. olen aivan 100% varma että hän puhuu minulle suut ja silmät täyteen paskaa aiheesta ihmenainen. En epäile sitä hetkeäkään.

Hänelle hyökkäys on paras puolustus, lyödään vastustajalta ilmat pihalle ja luulot siinä sivussa. Vaaditaan vastapuolelta kaikki se mihin ei itse pystytä, rehellisyyttä, avoimuutta, uskollisuutta ja kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Hänelle käsitys rehellisyys on vain sana sanojen joukossa. Se on yhtä suuressa arvossa kuin hänen pakon edessä heittämänsä sori. Anteeksi hän ei osaa pyytää, eikä hän edes halua. Hän selittää kaiken sillä, että hän on mikä on. Se on hänen mielestään riittävä selitys kaikille sille mitä hän tekee tai sanoo.

Ajan myötä olen oppinut ja uskaltanut sanoa takaisin, tosin yleensä niin kierosti, ettei viinan syövyttämät aivot tulkitse todellista viestiäni sanojen takana.

Ne jutut mitä hän eilen kertoi siitä uudesta nartustaan, nekin oli hiukan huh-huh... Joko retku keksii niitä juttuja ja suurentelee, tai sitten hän on kohdannut vertaisensa. Saattaapa olla molempiakin. Kummasti sekin naikkonen on minulle kuvailtu kauniina ja rikkaana, niin kuin aika moni muukin matkan varrella. Yksi syy lienee yritys saada minut mustasukkaiseksi. Mutta sitten kun olen nähnyt kuvia ja kuullut miten jutut oikeasti on, ei siinä niin kummoisista ihmisistä ole kyse ollutkaan. Eräskin oli, sanon tämän kiertelemättä, suorastaan ruma.

Edelleen minä tunnun olevan poikkeus hänen naistensa jatkumossa. Olen tässä vuosien myötä kuullut juttuja yhdestä jos toisesta hänen naisestaan. Useimmilla naisista on lapsia - todennäköisesti useamman isän kanssa. Toinen yhdistävä tekijä lasten suhteen on se, että näillä mammoilla lapset tuppaavat asumaan ihan muualla kuin heidän nurkissaan. On huostaanottoja, lastenkoteja, sijaisperheitä yms. Yksi poikkeus tulee mieleen, eräällä oli/on lapset kotonaan, mutta näiden lasten isä onkin sitten samaa luokkaa kuin retku - viina ja kaikki muu millä saa pään sekaisin on arkipäivää.

Mikäli tämä postaus kuulostaa epätoivoiselta tavalta kohottaa itsetuntoani, niin tulkinta on aivan oikea. Tunnen itseni taas niin hölmöksi, päästin taas hänet hiukan lähemmäs, ja mitä siitä seuraa. Ei mitään hyvää. Olen olemassa vain hänen tarpeitaan varten, kun hän kaipaa sympatiaa, apua, neuvoja tms. silloin minut muistetaan. Minusta itsestä ei ole mitään väliä. Koskaan hän ei kysy minulta miten menee, miten jaksan, ei koskaan. On olemassa vain hänen asiansa, hänen tarpeensa, hänen uudet kuvionsa. Minut on kyllästetty sillä uudella lyylillä, tiedän paljon sellaista mitä en edes välitä tietää.

Aina kun raotan suojamuuriani, alkaa sataa paskaa niskaan. Joka kerta. Sitten se idiootti vielä kuvittelee, että kaiken sen jälkeen hänen rakkaudentunnustuksensa merkitsisivät minulle jotain tai olisin vapaaehtoinen tapaamaan hänet.

Siitä tulikin mieleeni yksi juttu. Kun sanoin hänelle, että voisimme ehkä tavata, mutta hotelliyötä ei ole luvassa, sanoi hän että sitten hän ei halua tavata ollenkaan. Sopii minulle, eipä voi syyttää minua siitä, että ei tavata, hän tekee sen päätöksen. Hän ei kuulemma tule jonkun tunnin takia jonnein ja sitten minä taas häivyn ja jätän hänet. Hän tahtoo rakastella kanssani. My ass! Rakastelu on siitä ronkkimisesta kaukana. Raukka luulee voivansa ladella minulle ehtoja. Luulkoon ihan rauhassa, minä päätän itse elämästäni, hänen sanomisillaan ja vaatimuksillaan pyyhin rupisen perseeni.

Äh, että olen vihainen - etenkin itselleni!

P.s. siinä samassa pärähti textari kännykkääni: älä ole vihainen. En aio edes vastata, ei ole sen arvoista.

Naula päähän tai saunan taakse.

Perkele!

Suurista puheista ja vakavista aikeista huolimatta olin puheissa retkun kanssa toissailtana ja eilen. Hän oli  soittanut keskiviikkona illalla kun olin vielä tekemässä selvää tilistäni alennusmyynneissä. Ajattelin, että soitan takaisin. Älkää vaan kysykö miksi. Oli varmaan niin hirveä euforia päällä mukavasta shoppailusta ja sen päälle siemaistusta kylmästä siideristä viihtyisällä terassilla, että arvostelukyky petti.

Okei, puhelu oli harvinaisen onnistunut. Tosin syy siihen paljastui seuraavana päivänä. Puhuimme niitä näitä puolisen tuntia, hän jankutti haluavansa tavata, mutta väitti että antaa olla, jos en enää halua tavata. Ensimmäistä kertaa hän sanoi mitään sellaista, minä jo melkein hurraatta aloin huutamaan, ajattelin että vihdoinkin hän tajuaa, ettei tällä jutulla ole tulevaisuutta. Lupasin sitten soittaa uudelleen torstaina ja, yllättävää kyllä, pidin lupaukseni. Siinä samalla selvisi mm. se, ettei hän muistanut puhelustamme käytännössä katsoen mitään. Kaljaa, kirkasta ja Tenoxia sekaisin päässä, ei äly pelaa.

Tuon eilisen puhelun aikana pidin linjani, suhtauduin kuin ystävään. Menin jopa niin pitkälle, että neuvoin häntä minkälaista viestiä laittaa ihmenaiselle, kun herra oli yöllä haukkunut naaraansa alimpaan helvettiin. Sen retku nimittäin osaa, paremmin kuin mitään muuta. Ajattelin että paikkaamalla heidän välejään, saan itse vapauden. No joo, en ole yli-ihminen, taustalla on kuitenkin suuriakin tunteita, eli ei tämä niin helppoa ole kuin yritän kuvata. Tiedän vain tämän olevan ainoa tapa hoitaa tämä asia. Retkulla ja minulla ei ole yhteistä tulevaisuutta, sellaista mahdollisuutta ei ole koskaan ollut olemassakaan. Mutta joku tunneside kai minua on hänessä kiinni pitänyt. Jossain vaiheessa kävi niin, että ihmenainen soitti ja minun piti tietysti lopettaa sen takia... Hah! Sen verran minussakin on naista, että noin minua ei kohdella. Ilmoitin yksikantaan, että tämän jälkeen ei tarvi kuvitella minun soittavan enää takaisin. Herra teki valintansa, ihmenainen oli tärkeämpi. Ja sen päälle hän vielä koittaa selittää, että he ovat vain ystäviä... Niin varmaan onkin.

Hiiltymisestäni - ja rehellisesti sanottuna, loukkaantumisestani, huolimatta soitin kuitenkin takaisin kun retku viestitteli ja sössötti jotain. Antaa pojan kuvitella, että hän hallitsee tilannetta. Tosin en tiedä hallitsenko tätä minäkään, mutta sitä en hänelle näytä. On nimittäin hiukan kummastunut olo. Vaikka tiedän, ettei retkuun ole luottamista, hämmennyn silti hänen ajatusmalleistaan. Ensin hän vannoo rakkauttaan, monin sanoin, väittää tahtovansa tavata minut mahdollisimman pian. Ottaa nokkiinsa kun en lupaa mitään, en etenkään hotelliyötä seksillä ja viinalla höystettynä. Ja siinä samassa hän on valmis lyömään luurin korvaani, kun joku toinen nainen soittaa! Sopiminen tuon toisen kanssa on niin tärkeää, että voi lopettaa suunnilleen kesken lauseeni puhelun! Ei mene jakeluun, ei tosiaan. Vaikka järki sanoo, että retku ei ole normaali - terveestä puhumattakaan - ja toisten ihmisten hyväksikäyttäminen ja ohjailu on niin suoraviivaista, saa se pasmani aina sekaisin.

Siinä sitten paljastui, että hän lähtee tänään jonnein. Arvasinhan minä heti, että ihmenainen on antanut anteeksi ja rakastaa taas syvästi ja retku kurvaa häntä tapaamaan. Retkun selitys asialle on tosin se, että hän menee puhumaan asunnosta ihmenaisen kanssa. Tässä on alunperin - luultavasti, mikäli retkuun on luottamista, mitä epäilen - ollut taustalla ilmoitus vuokrattavasta asunnosta, minkä perusteella retku on ollut yhteydessä tuohon kantturaansa. Eli retkulla on omasta mielestään vedenpitävä selitys, hän menee puhumaan tuosta asunnosta. Jälleen kerran ihmettelen, että miten se voi olla niin salaperäistä sitten. Sama selityshän oli aiemmin sille, että he menevät yhdessä jonnein mökille. Tosin mökkireissusta ei tullut mitään, syystä tai toisesta, jotain minullekin on siitä selitetty, mutta yllättäen en usko sanaakaan. Jos kyseessä olisi vain ja ainoastaan tapaaminen mahdollisen vuokraisännän kanssa, ei luulisi olevan syytä salailla. Vai mitä mieltä olette?

Kaiken huippu on se, että retku ihan vakavissaan tuon jälkeen kuvitteli minun soittavan hänelle tänään! Siis haloo! Olkoon nyt sen isotissisen ihmenaisensa kanssa ihan rauhassa, minä en taatusti soita. Toivottelin vain oikein mukavaa viikonloppua ja ilmoitin yksikantaan, että minulle ei tarvi sitten soitella myöskään, koska olen kiireinen ja reissulla. Siitähän retku sai syyn ihmetellä ja tiukata, että missäs minä olen ja kenen kanssa. Kun hölmöyksissäni kerroin lähteväni risteilylle, oli hänen ensi ajatuksensa että menen sinne hakemaan panoa! Niinpä niin, sitähän minä vailla olenkin, en mitään muuta. Hänelle lienee täysin tuntematon käsitys ihan vaan normaali risteily, hyvästä seurasta, ruuasta ja juomasta nauttiminen. Raukka on niin helvetin mustasukkainen minusta. Välittömästi sen jälkeen kun itse kertoo lähtevänsä "jonnein" - eli tapaavansa tämän uuden saaliin. Huvittavinta asiassa oli se, että retku löi minulle luurin korvaan, koska hän vakaasti uskoo minun menevän risteilylle miehiä iskemään...

Ennen kuin ehdin suihkuun, tuli jo textari "kostan tän" - olisi pitänyt laittaa puhelin kiinni ja olla hiljaa, mutta kiehuin jo niin, että vastasin aika pistävään sävyyn hänelle. Ilmoitin että toisin kuin hän, en pane kaikkea mikä liikkuu. Siitä seurasi miehekästä vitun haistattelua - verbaalisella tasolla se tyyppi on kyllä täysi nolla. Muutama viesti siinä tuli vaihdettua, jossain vaiheessa ilmoitin hänen käytöksensä tekevän minun päätökseni vain helpommaksi, että enää hän ei kuule minusta. Jotain hän vielä yritti lässyttää, älä ny, mutta ei auta. Sain jälleen kerran yhden erittäin hyvän syyn pysyä aloittamassani projektissa. Se ääliö ei kuulu minun elämääni. Luulin joskus, että voisin pysyä edes jollain tasolla hänen ystävänään, mutta niin ei käy. Hän saa ihan vapaasti mennä ja panna ketä tahtoo, ei liikuta minua.

Uskomatonta, että ensin hän kertoo - tosin kierrellen ja kaarrellen ja kaiken arvattuani - tapaavansa naisen, jonka hän omien aiempien sanojensa mukaan ottaisi heti, jos minua ei olisi. Siinä samalla väittäen, ettei heidän välillään ole mitään, että minua hän vain rakastaa. Sitten hänellä on kanttia epäillä minun toimivan samalla tavalla kuin hän ja olla - asiasta jota ei tod. tapahdu, sairaalloisen mustasukkainen!

Olisi todella kiva tietää mitä sen hyypiön päässä oikeasti liikkuu. Voi olla, että hänen ajatusmaailmansa sisältö on ulkopuolisille täysin käsittämätön. Hän elää omassa maailmassaan missä kaikki palvovat häntä, ovat olemassa vain häntä ja hänen tarpeitaan varten. Maailmassa jossa muilla ihmisillä ei ole oikeuksia, ei vapauksia, ei mahdollisuuksia. Maailmassa jossa hän on kaiken keskipiste, suurin, kaunein ja viisain. Sori vaan, minä en aio liittyä sen maailman kansalaisiin. Niin vähän retkulla on tarjottavaa minulle, etten ikinä hukkaisi tämänhetkistä elämääni hänen vuokseen.

Lopuksi tunnustan vielä tämän inhottavan tosiasian, minua todella loukkaa retkun käytös. Olkoon tilanne mikä tahansa, silti se loukkaa. Niin suoraan valehteleminen tekee oloni alhaiseksi ja arvottomaksi. Ehkä hän tosiaan luulee minun olevan niin helvetin tyhmä, että uskon kaiken mitä hän sanoo. Käsittämätöntä.

Ah, aurinkoa, hellettä ja hikeä! Mitä muuta ihminen kaipaa? No ehkä ihan ikki-pikkisen lomaa... Mutta sekin on hoidossa vajaan 2 viikon kuluttua! 4 viikkoa loma vailla suurempia suunnitelmia. Mitä nyt junnu menee rippileirille ja näin ollen konfirmoitaneen heinäkuun lopussa. Se taas tarkoittaa armotonta siivoilua, lievää paniikinomaista remontointia ja hikisiä leipomushetkiä kuuman uunin edessä. Ihanaa, vain ja ainoastaan ihanaa! Oikein odotan niitä hetkiä!

Muuten loma menee ihan ilman etukäteissuunnitelmia. Nyhjään himassa, otan aurinkoa, kitken kukkapenkkejä, kurvaan torille aamukahville linnunlaulun aikaan, kiusaan lapsia ja nautin elämästä. Saattaapi olla, että menen mansikoitakin poimimaan ja tuuppaan niitä pakastimeen ison kasan talven varalle. Luulen tulevan loman kuluvan varsin rattoisasti näissä merkeissä. Lepoa ja nautintoa, pitkiä yöunia, lämpimiä kesäiltoja ja hyttysen ininää.

Ensimmäinen havainto retkusta sitten viime viikonlopun sijoittuukin eiliselle. Niin kova ikävä hänellä on, ettei halaistua sanaa kuulu, rakastaakin kovin etäältä ja hiljaa näköjään. Heh! Pienin askelin pakenen paikalta, jätän mokoman pahanilmanlinnun muiden ruokittavaksi, nokkikoon uutta uhria niin paljon kuin jaksaa. Se mitä hänestä kuului oli seuraavanlainen textari: soita hani. Ei tarvinne kertoa, etten soittanut, en laulanut, en edes vastannut textariin. Tämäkin suuri into minua kohtaan johtunee siitä, että kävin mesessä on-line noin minuutin verran. Hän ilmeisesti ehti huomata sen ja muisti, että "haa, tuollahan on se tyhmä keski-ikäinen muija. pitää varmaan lirkutella sille, että se pysyy tyytyväisenä ja muistaa hädän hetkellä..." Että niin paljon hän minua ikävöi - kuten minäkin häntä, yhtä paljon oletettavasti.

Kyllä tämä tästä, ajan kanssa. Ei tämä hetkessä tapahtunutkaan, aikaahan se vei, kuukausia ja vuosia. Jospa siitä eroon pääseminen on suhteessa kuluneisiin vuosiin. En murehdi sitä juuri nyt. Voi olla, että jonain toisena päivänä taas murehdin. Sitä ette voi olla huomaamatta täällä.

Töitä päin, sano. Vielä pari tuntia ja sitten liu'un alennusmyynteihin...

Oho, tässähän on taas mennyt viikko päivittämättä. Aika monta kertaa on kyllä ollut mielessä päivittäminen, olen jopa aloittanut sen ainakin kahdesti, mutta kun ei ole jaksanut keskittyä.

Tästä voinee arvata elämän kulkevan ennallaan. Operaatio retkukasvaimen irtileikkaaminen kulkee askel kerrallaan eteenpäin, välillä hiukan jumien, mutta hissukseen eteenpäin kuitenkin. Viime päivityksen jälkeen olen vaihtanut hänen kanssaan muutaman kerran sanoja mesessä, alkuviikolla kai kahdesti varsin lyhyesti ja kerran lauantainakin. Se taisikin olla peräti maanantaina kun tein hänelle ihan selväksi, perustelujen kera, että en usko hänen juttuihinsa tuumaakaan. Kirjauduin koneelle maksaakseni pari laskua ja samalla mese kirjautui oletusasetusten mukaan myös päälle. Miltei saman tien retku siellä selitti kuinka hänellä on ikävä, kuinka hän tahtoo nähdä ja rakastaa edelleen vain minua. Hoh-hoi! Kysyy miksi minusta ei kuulu mitään. Mitäpä siihen voi muuta sanoa kuin, että samat sanat - sillä erotuksella että minä en siitä heti ala hillua. Sanoin hänelle, että jos on ikävä, niin luulis ottavan yhteyttä.

Hän väittää kiven kovaan, ettei hänellä ja tällä uudella ihmenaisella ole mitään säpinää. Kovin kummastelee, että mistä minä sen olen saanut päähäni. No, lainasin suoraan hänen fb-sivultaan ihmenaisen julkisen rakkaudentunnustuksen... Meni muuten retku toviksi aika hiljaiseksi, mutta tyylilleen uskollisena hän tietysti kielsi kaiken. Oli siinä muutama muukin juttu jota olen säästellyt ja nyt ne sanoin. Sen jälkeen sanoin vaan, että mun taitaa olla aika mennä, heippa vaan.

Jossain vaiheessa viikolla tein saman virheen, kirjauduin koneelle ja kone automaattisesti meseen. Ei tarvinne kertoa, että se asetus on nyt muutettu. Se oli varsin lyhyt tarina se, vastailin tyyliin: ai, aha, jaa. Kun hän vielä ihmetteli, etteikö ole muuta sanomista, tuumasin vain että ei ole ja loggauduin ulos.

Viimeksi taisin puhua viikonloppuna hänen kanssaan. Oma-aloitteisesti hän ei yhteyttä ota, mutta on hanakka syyttämään minua siitä ettei minusta kuulu mitään. Hei haloo einstein, voisko olla niin, etten halua kuulla mitään?? Niin kova ikävä oli taas, että voi-voi sentään, ja rakastaa vain ja ainoastaan minua, tahtoo tavata äkkiä. Oli keksinyt oivan vastavedon ihmenaisen rakkaudentunnustukselle, minkäs hän sille voi, jos toinen häneen rakastuu?? Niinpä, minkäs sille voi. Minkäs minäkään sille voin, että retku on rakastunut minuun? Kysynpä vaan.

Kyllä tämä alkaa olla paketissa, luojan kiitos. Edelleen minut valtaa aika-ajoin outo levottomuus ja tuskaisuus, mutta se lienee osa irtipääsyä. Tänä aamuna mietin sitä mikä minut - ja monet muut - saa kompastumaan retkun kaltaiseen tyyppiin. Mikä hänenlaisen ihmisen käytöksessä saa jonkun tietyn sävelen soimaan naisen sydämessä. Hän itse muistaa aina silloin tällöin kysyä sitä, että miksi - laulusanoin, naiset aina rakastuvat renttuihin. Luulen taustalla olevan paljon parjatun hoivavietin, sen jota meillä naisilla on, toki miehilläkin, mutta ilmeisen vallitsevana naisilla. Kai tuollaiset tyypit herättävät meissä uinuvan äidin, hoivaajan. En kyllä ymmärrä miksi siitä hoivavietistä on tehty synonyymi tyhmyydelle tai muulle vastaavalle. Hoivavietti on kuitenkin melkoisen pitkälle syyllinen tai ansioitunut siihen, että me ihmiset huolehdimme jälkeläisistämme ja niistä jotka eivät ilman ulkopuolista hoivaa selviä. Se on mielestäni sekä inhimillisyyden, sivistyksen että jatkuvuuden osoitus.

Eipä kai ole kovin harvassa naiset jotka tahtovat muokata läheistensä elämän turvalliseksi, ehjäksi, kauniiksikin. Näiden määreiden taso ja toteuttaminen on riippuvainen kustakin yksilöstä. Joku kokee tarpeelliseksi muokata miehen, kodin, pihan ja auton oman näköisekseen, taustalla taatusti oma sisäinen näkemys hyvästä, kauniista ja turvallisesta. Joku toinen tahtoo pelastaa retkun, antaa asunnon, perheen, turvan ja puitteet elämälle. Kallistun tässä ajatuksessa lähinnä retkun exän kannalle, hänhän "pelasti" retkun tämän äidin vuokrakaksion puolikkaasta - miehen ja perheen pään asemaan. Tai niin kai hän luuli... Sai yhden huollettavan lisää.

Myönnän, että minuakin tyydytti ajatus siitä, että olin tarpeellinen, pystyin auttamaan, tarjoamaan jotain mitä retku ei muuten tavoittanut. Joskaan hän ei sitä edes kaivannut, mokoma sivistymätön moukka. Heh! Mukulat olivat kasvaneet eivätkä vaatineet enää samalla tavalla fyysistä läheisyyttä ja hoivaa, aikaa oli liikaa kun sairastin. Täytin ruuhkavuosien jälkeistä tyhjiötä ihan väärillä lääkkeillä. Helvetti! Olisi pitänyt lähteä kielikurssille, aloittaa aerobic, joogata tai vaikka juosta matalalla sykkeellä. Tosin sekä a-bic, jooga että juoksu oli poissuljettu tautien takia, mutta noin ajatuksen tasolla ymmärtänette mitä ajan takaa. Olinpa jollein tarpeellinen, kaivattu, haluttukin. Joku halusi kuulla ääneni joka päivä, joku oli mustasukkainen ja halusi minua, olin muutakin kuin pyykkimuija, siivooja ja kyökkipiika. Edustin retkulle jotain tavoittelemisen arvoista, elämänlaatua nostavaa mahdollisuutta, ehkäpä jopa ovea pois äidin nurkista. Mutta-mutta. En ollutkaan ihan niin helppo, en ollut valmis luopumaan kaikesta minkä eteen olin tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa. Eikä retku sen enempää osoittanut taipumusta yksiavioisuuteen, päinvastoin. Eikä selityksistä tullut loppua, vikahan ei koskaan ollut hänessä. Jos kaulakin oli syöty, niin se oli tehty kun hän oli sammunut ... Juu, just niin, ihan varmaan. Eipä liene ihme, että hoivaviettini sammui aika äkkiä.

Että tällaista tällä kertaa.

Kesä näyttää alkaneen, vielä kun se kestäisi seuraavat pari-kolme kuukautta. Laitan mukulat tänään junaan, matkalle sukulaisiin. Tiedossa muutama vähäpyykkinen ja -ruokainen ilta. Tekee hyvää meille kaikille.

Viikonloppu takana, työviikko - onneksi lyhyehkö - alkanut. Sain luojan kiitos nukkua melkein tarpeeksi viikonloppuna, kun ei ollut kuin yksi ns. pakollinen ohjelmanumero - synttärit sunnuntai-iltapäivänä. Tosin muuten hilluttiin etenkin esikon kanssa laina-autolla pitkin poikin kyliä lauantaina. Veimme junnun kaverille muutaman kilometrin päähän ja lähdimme kahdestaan kiertelemään kauppoja vähän kauemmas. Tämä olikin ensimmäinen kerta esikon kotiutumisen jälkeen, kun meillä oli siihen tilaisuus. Olinkin kaivannut sellaista reissua, ihan kahdestaan, vailla häiriötekijöitä, äiti-tytär -laatuaikaa. Jatkoimme sitä vielä kotonakin istuttamalla yhden kesäkukka-asetelman johon esikko sai valita kukat ja yhden pajuhärpäkkeen. Sen jälkeen kaivoimme vielä - tai minä kaivoin, lapsi oli hengessä mukana - luonnonvoimia (tässä tapauksessa lähinnä kuumaa ja painostavaa ilmaa) uhmaten yhden kukkapenkin tyhjäksi, siivosimme siellä olleet kevätkukkien sipulit ja istutimme ne uudelleen muualle.

Muutama tunti kului varsin rattoisasti puuhastellessa ja jutellessa. Jatkoimme sitä vielä suihkujen jälkeen laittamalla yhdessä ruokaa. Sain taas todeta mielessäni, että minulla on ihania muksuja! Sillä aikaa kun lihat olivat marinadissa haimme junnun kotiin ja mukaan ruuan laittoon. Oli niin ihanaa puuhailla omien ipanoiden kanssa, vailla kiirettä ja pakkoa mihinkään. Ruuan päälle rojahdimme kimpassa sohvalle, avasimme jäätelöpaketin ja jaoimme sen kristillisesti kolmeen osaan ja nautimme ulkona pauhaavasta ukkosesta, hyvästä leffasta ja vaan ylipäätään elämästä.

Lasten kanssa kimpassa hössääminen nosti väistämättä mieleen sen ajatuksen, että se kaikki olisi voinut mennä rikki minun typeryyteni takia. Olisin voinut menettää sen arjen jota elämme toisistamme suuresti välittäen, olisin saattanut rikkoa lasten turvallisen kodin, runnoa lapsuuden muistot omien halujeni ja typeryyteni takia. Se ei ollut koskaan aivan sataprosenttinen uhka, mutta sen riskin otin kun aloin retkun kanssa joskus puuhastella. Miten olen koskaan voinut olla niin hölmö ja itsekäs, että olen ryhtynyt moiseen uhkapeliin? Mitä tahansa, minusta osin jopa riippumatonta, olisi voinut tapahtua. Ihan mitä vaan.

Retku ilmeisesti kuvitteli, että hän voisi  noin vaan tulla elämääni ja arkeeni, ettei mikään muu muuttuisi kuin se, että hän muuttaisi asumaan taloomme. Niin kuin hän teki soon-to-be exän kanssa, muutti valmiiseen kotiin, tekemättä itse mitään minkään eteen. Jos, paino sanalla jos, olisi käynyt niin hullusti, että en olisi tajunnut retkun todellista luontoa jo hyvissä ajoin, vuosia sitten, ei hän todellakaan olisi muuttanut minun nurkkiini. Minä olisin jättänyt ne nurkat lapsille ja heidän isälleen ja lähtenyt. Minä en olisi ikinä kuvitellut, että minä se vaan teen mitä tahdon ja muut elää sen mukaan. Minä olisin jättänyt lapset parempiin oloihin, turvalliseen kotiin ja aloittanut itse alusta vaikka sitten jossain lähiössä.

Onneksi minusta kuitenkin löytyi arvostelukykyä ja epäluuloisuutta tarpeeksi, enkä laittanut missään vaiheessa elämääni oikeasti peliin enkä ottanut sellaisia riskejä, että olisin joutunut hajottamaan lasten elämää. He ovat kuitenkin elämäni tärkeimmät ihmiset, he eivät ole pyytäneet saada tulla tänne, heidät on saatu aikuisten ihmisten itsekkäiden halujen palkkioksi. Näin ollen en katso oikeudekseni pilata heidän elämäänsä. Niin lyhyen aikaa he kuitenkin ovat minun kanssani, kotonani ja pöytäni ääressä. Vuodet kuluvat nopeasti, heidän siipensä aukeavat ja he lähtevät vuorollaan valloittamaan maailmaa. Ne vuodet jotka saan heitä kanssani pitää, ovat minulle tärkeitä, niitä ei riskeerata. Omasta kokemuksesta tiedän minkälaista on joutua vanhempien eron jalkoihin, kun on pakko aloittaa itsenäinen elämä vaikka siihen ei vielä olisi valmiuksia. Muistan vieläkin niin hyvin mitä seuraa siitä kun äiti kuuntelee vain omia halujaan ja tarpeitaan, lähtee ja jättää muut tyhjän päälle. Kun hän toteaa rajan tulleen vastaan, mitan täyttyneen, ettei enää jaksa yrittää. Sitä minä en tee ikinä omille lapsilleni.

Sen verran mainitsen retkua, että hän oli laittanut viestin lauantaina kun vielä nukuin, pyysi soittamaan. Soitinkin ja juttelimme tovin. Ensimmäistä kertaa koskaan puhuimme kuin ystävät, juttelimme niitä näitä, vailla mitään ihmeen siteitä, kinaa tai mittelyä. Tosin siihen vaikutti aika paljon se  fakta, että retku oli suht selvä. Puhuimme vielä toisen kerran tovin hiukan myöhemmin, mutta sen jälkeen en enää puheistani huolimatta hänelle soittanut. Ei vaan kiinnostanut. Ja mitäpä sitä turhaan pilata päiväänsä ja fiiliksiään sillä, että ehdoin tahdoin soittaa taatusti humaltuvalle kusipäälle. Eikä hänkään tuntunut minua kaipaavan, eli hyvä niin.

Hiljalleen eteenpäin.