Tulipa tilitettyä niin paljon alkuviikosta, että nyt tupeen pohja on ihan tyhjä!

Sen verran saatan kertoa saaneeni - tuntemattomaksi jäävästä lähteestä - tietoa, että retkun ja exän välit olis taas poikki. Just sen exän joka vasta viime viikolla otti hänet takaisin. Tämä kyseinen exä tituleeraa itseään jälleen kerran sinkuksi. Huh-huh, sanon minä.

En voi olla miettimättä, että missä se retkun perkele luuraa, mitä tekee, kenen kanssa ja miksi. Ei siksi että se nyt hirveästi minua liikuttaisi, olen vain tapani mukaan hiukan huolissani. Tähän voisi kai sanoa ne kuuluisat sanat; mitä minä sanoin. Tiesin että se ei ollut siinä vielä, tiesin sen ihan tarkkaan. Nyt sitten odottelen mielenkiinnolla, että mitä seuraavaksi...

Jää aika lyhyeksi tämän kertainen postaus, mutta kun ei ole oikein mitään sanottavaa. Alkuviikko vei mehut ja olo on lievästi flunssaan päin kallellaan. Menenpä keittämään teetä, lapsang odottaa viluista!

 

Tuossa kommentoidessani takaisin eräälle lukijalle, tuli mieleeni taas kerran se, että miten tämä voi olla niin vaikeaa.

Onko kyse siitä, että en pääse yli retkusta - tai pikemminkin siitä, että hänellä oli kanttia valehdella, pettää ja vieläpä melkein jättää minut. Siis MINUT, Mahtavan Ihanan Naisen, Upean Tyypin! Kerrassaan käsittämätöntä. Paitsi että hän ei edes kyennyt jättämään, hän vain toimi selkäni takana. Bongasi chatista uuden, vaihtoi tietty meseosoitteen, oli niin hurmaava kuin vain halutessaan osaa (eli aika harvoin, yleensä viehätyksen voittaa känni...) ja hauskakin, impulsiivinen ja kas, uusi uhri oli koukussa. Puhui hyvin ja kauniisti, pääsi uuden naisen kotiin asumaan, kosi kännissä viikko tapaamisen jälkeen, kävi maistraatissa viikko siitä ja silleen. Jälleen kerran mietin, että mitähän eritettä sen naisen päässä velloo... Narsisti, niin kuin olen monet kerrat todennut, ja uhreja näyttää riittävän maailman tappiin asti. Taso ehkä laskee ajan myötä, mutta niin taitaa laskea vaatijankin taso, että sinänsä. Tänä päivänäkään hän ei ole mielestään jättänyt minua. Ihmeellistä, eikö vain. Tosin minä olen jättänyt hänet, parikin kertaa, eli se tasoittaa pelin.

Siis onko kyse siitä, että minut petettiin jne, vai onko tämä vain piste i:n päällä? Sen i:n joka sai minut yleensäkään hakeutumaan mokomaan tilanteeseen. I niin kuin itsekkyys. Vai  i niinkuin itsetunto - tai lähinnä sen heikkous? Vaiko i kuten itseinho? Ehkäpä i ei ole ainoa kirjain jolla tätä selitetään, kunhan tässä nyt selitän ja yritän olla niin helevetin fiksu. Totuushan lienee kuitenkin yksinkertaisuudessaan se, että en ollut tyytyväinen. Joku juttu/juttuja oli kertynyt taustalle, kaipasin jotain muuta, enemmän. Sorruin retkuun, oiva uhri narsistille, parahultainen suorastaan. Itsetunto siellä taustalla varmasti vaikutti, samoin kuin tämä minun luonteeni.

Olisikohan korkea aika laskea rimaa, kuten yksi rakas toisaalla ehdotti. Olen nostanut rimani niin ylös, etten edes itse kyetä sitä ylittämään - en etenkään minä itse. Riman alittamisesta taas saan vain lisää vettä siihen loputtomaan myllyyn joka jauhaa heikkouksistani. Suo siellä, vetelä täällä. Ainoa hoito tähän lienee joko lobotomia, dementia tai ihan vaan kupsahtaminen. Yhtään edellä mainituista vaihtoehdoista ei tunnu olevan lähiaikoina luvassa, eli jatkan jauhamista kunnes näppäimistöstä irtoaa kirjaimet, sormenpäät ovat niin rakoilla ettei enää voi kirjoittaa, muistot ja sielu on niin loppuun kalutut, ettei niistä irtoa kuin kuivaa pölyä. Niin pitkään minun kai on vain jatkettava.

Näin tänään. Eilisen syvällinen pohdinta ja aivovuoto tekivät ihan hyvää. Alan taas nähdä asioita realistisemmin. Hyvä niin. Kyllä ne aallot sieltä taas tulevat ja heittävät rannalle raatoja ronkittavaksi, niin varmasti kuin yön jälkeen tulee aamu. Ikävä kyllä. Ronkitaan ja kaivellaan taas kun sen aika on.

Ehkä tämän blogin nimi pitäisikin olla ruumiinavauspäiväkirja. Tässä on aika hyvin jo analysoitu osia, preparoitu muistoja ja tunnelmia, mutta vielä on salaisuuksia selvittämättä, kuolinsyy ei ole selvä. Ehkä ruumis jopa pistää hiukan hanttiinkin vielä, kouristelee ja kapinoi, mokomakin!

 

 

 

 

Tämä on siis taas tällainen päivä.

Elääkö ihminen sykleissä vai onko elämä jatkuvaa aaltoliikettä. Onko aaltoliike kaikille ominaista vai onko vain toisia meistä siunattu/kirottu aalloilla. Ehkäpä aaltojakin on erilaisia. Muistanhan minäkin elämästäni tyveniä ja melko seesteisiä aikoja kun lapset olivat pieniä, kun elin sitä arkea jossa suurimmat aallot syntyivät eri kehitysvaiheista, hymyistä, nauruista, sanoista, oivalluksista. Elämä kulki raiteillaan juuri niin kuin piti. Ei vieraita miehiä, ei edes ajatuksia niistä, ei vain kiinnostanut. Ei ollut sen aikainen juttu.

Mutta muistan myös sen kun ensimmäiset hyökyaallot tulivat. Kun väsyin, paloin loppuun. Kun aloin katsoa ympärilleni, miettiä että tässäkö tämä nyt on, näinkö loppuun asti. Kun kroppa oireili mielen väsymisen vuoksi.

Voi miten kaipaan sitä silloista seesteisyyttä kun toivuin ja elämä taas kulki. En kaipaa sitä kun lapset olisivat pieniä, aikansa kutakin. En kaipaa sitä kun olin hoitovapaalla ja joka helvetin lanttia piti laskea, kun junnu oli sairas ja jäin kotiin. Mutta sitä kaipaan kun elämään sai tarpeeksi sisältöä ihan siitä arjesta. Muistan niin hyvin kun ostimme nykyisen kotimme. Remontointi, into, ilo ja onni kun sai laittaa omaa pientä tupaansa. Kun lapset saivat kerätä omalta pihalta omenoita, tehdä lumiukkoja, ihmetellä kevään kukkia, osallistua pihatöihin - kaataa puita mm. Ei siitä ole kuin 10 vuotta. Olin siis 3kyt+, lapset päiväkoti- ja ala-asteiässä. Talo oli pieni mutta suloinen, mukava, todellinen koti. Ihana piha, paljon puita, kukkia, nurmikkoa temmeltää. Olimme lähellä toisiamme, sekä fyysisesti että henkisesti. Puuhailimme yhdessä, aina.

Eihän lasten kasvua voi estää, ei sitä että maailma muuttuu. Enkä sitä edes kaipaa. Kaipaan vain sitä mielenrauhaa joka silloin oli. Tyytyväisyyttä. Sitä kun mitään ei tuntunut puuttuvan, vaikka ei yltäkylläisyydessä elettykään. Kun arki riitti, kun perhe-elämä, koti ja työ lomittuivat kivuttomasti, kun se riitti. Toki silloinkin oli hetkiä jolloin olin hukassa, kun menneisyyden vapaus kummitteli mielessä. Kun muut ympärillä tekivät asioita eri tavoin, minun tapani kun ei ole oikeastaan koskaan ollut oppikirjamallin mukainen. On tullut tehtyä sillä mainitsemallani pers'kannikkatuntumalla niin paljon. Nyt molemmilla muksuilla on jo omat juttunsa, niin kuin pitääkin. He ovat nuoria ja elävät sen mukaan, enää ei vanhempia tarvita koko ajan. Riittää tietoisuus siitä missä he ovat. Aika jännä juttu tosin tapahtui viikonloppuna, häissä. Junnu tuumasi itselleen tyypilliseen tapaan, että pitäisi varmaan käydä useammin juhlissa kun tulee juteltua ihan eri tavalla - siis me keskenämme. Kotona kuulemma katotaan vaan telkkua ja ollaan tietokoneella. Kiusasin junnua kyselemällä, että missäs hän aikansa viettää. Se kuluu nimittäin paljon kavereiden kanssa softatesssa, trampalla hyppien, pleikkaa pelaten, tietokoneella, telkkaria katsoen. Oli kuitenkin tosi kiva kuulla, että herra 14 koki hienoksi asiaksi sen että olimme yhdessä, hulluttelimme ja nauroimme, juhlimme.

 

Tämä vyöry alkoi kai reilu viisi vuotta sitten. Tämä mikä on jatkunut, vaikuttanut, saanut arvioimaan väärin, tekemään virheitä. Niin luulisin. Tosin 2000-luvun alku oli jotenkin niin sekavaa ja ruuhkaista, että ihan tarkkaan en osaa sijoittaa sitä. -03 aloin sairastella, -04 sain diagnoosin, -04 tuli retku kuvioihin. 2 suurta tragediaa sinä vuonna, hah! Kummastakaan en ole toipunut, kumpikin jätti minuun jälkiä, arpia. Olihan minulla joskus 99-00 aikoihin yksi juttu, jossa poltin näppini aika pahasti. Silloin aloin elää jotain uutta vaihetta elämässä, sitä vaihetta joka olisi kuulunut elää paljon aiemmin, mutta kun siihen ei ollut mahdollisuutta. Eikä kai ole mitenkään edes poikkeuksellista tai väärin että muuttuu, kun lapset kasvavat, on vanhemmillakin taas eri tavalla tilaisuuksia ja mahdollisuuksia. Voi kasvaa tilanteen mukana, ehkäpä kehittyykin hiukan.

Jostain kumman syystä päädyn aina samaan ajatukseen. Huonoon itsetuntoon. En ole kaunis, en ole viisas, en mitään erityistä. Olen kyllä ihan ok, pitkä ja joskus jopa hoikkakin. Olen avoin, seurallinen ja fiksu - en tyhmäkään. Jos olisin tyhmä, en olisi tässä nyt. Olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä, elän vaistoilla ja sillä tietyllä tuntumalla. En ole teoreetikko, mutta en mikään taiteilijakaan. Kuten edeltä näkyy, en pukeudu tuhkaan ja säkkiin, möyri paskassa ja konttaa ojien pohjalla tai juo itseäni päivittäin siunatun unohduksen tilaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta, itsetuntoni on ollut todella huono, olen lunastanut suorittamalla paikkaani maailmassa. Onneksi pahimmasta on päästy yli, olen saanut aikuisena tukea ja positiivista palautetta edes sen verran, että näen tämän kaiken, vikojeni ja puutteideni lisäksi hyviäkin puolia. Ikävä kyllä muut tottuvat liiankin helposti siihen, että joku muu – tässä tapauksessa minä – suoritan, jolloin on helppo kaataa kaikki sen niskaan joka jo muutenkin tekee paljon.

Juuri palautteen kaipuusta olen ajautunut typeriin ratkaisuihin, kieltäytynyt kuuntelemasta järjen ääntä. En halua olla itsestäänselvyys, haluan että minutkin huomataan, huomioidaan. Siihen rakoon retku osui, ikävä kyllä. Totuushan on, että hän tarvitsi minua, kunnes löysi jonkun toisen jota tarvitsi vielä enemmän. Eli jonkun joka oli vielä tyhmempi kuin minä. Hän on narsisti mutta myös jollain tasolla läheisriippuvainen. Hän ei ole kai koskaan elänyt yksin, aina on ollut joku muu. Ehkä hän todella joskus rakastikin minua, tai sitten hän rakasti vain sitä mitä minä hänelle olisin voinut taata ja tarjota. En usko hänen kykenevän tekemään eroa niiden asioiden välillä.

Teen taas tosi lujasti töitä päästäkseni yli retkusta. Erehdyin taas päästämään hänet lähemmäs ja hiukan jopa luottamaan, kuuntelin kun hän halusi kertoa. Ei olisi pitänyt. Tunsin jopa jonkunlaista ymmärrystä ja ehkä sääliäkin häntä kohtaan. Mitään muita tunteita siihen ei mahtunut, ei enää. Tietyllä tasolla kuitenkin edelleen välitän hänestä ja toivoisin asioiden kääntyvän parhain päin. Näyttää vaan siltä, että retku on kykenemätön rehellisyyteen ja avoimuuteen, ikävä kyllä. Mikäli vanhoihin merkkeihin on luottamista, ei tämä ole vieläkään ohi. Jotain tulee taas, tiedän sen. En vain enää jaksaisi, en enää.

Jatkan taatusti tämän asian tiimoilta vielä monta postausta. Tämä on tällä hetkellä ainoa tapa purkaa mielessäni vellovia ajatusten hyökyaaltoja. Ei ole ihmistä jolle purkaa tätä, sellaista ihmistä ei ole kai olemassakaan.

 

 

 

On taas näköjään se hetki jolloin jonkun tietyn biisin sanat puhuttelevat minua.

Tällä kertaa se on A Fine Frenzy, Almost lover. Kannattaa kuunnella, jos ei ole jo tuttu. Muutama kohta tässä osuu maaliinsa minussa.

Pitäisiköhän Ally McBealissa psykiatrina koheltaneen Tracey Ullmanin ohjeiden mukaan hankkia teemalaulu? Tunnustaako kukaan muu muistavansa AMB:tä ja teemalaulua?

Pidemmittä puheitta: A Fine Frenzy, Almost lover.

http://www.youtube.com/watch?v=l27_6jBq-RE&feature=related

You fingertips across my skin
The palm trees swaying in the wind
Images

You sang me spanish lullabies
The sweetest sadness in your eyes
Clever trick

I never want to see you unhappy
I thought you'd want the same for me

Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance
My back is turned on you
I should've known you'd bring me heartache
Almost lovers always do

We walked along a crowded street
You took my hand and danced with me
Images

And when you left you kissed my lips
You told me you'd never ever forget these images, no

I never want to see you unhappy
I thought you'd want the same for me

Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance
My back is turned on you
I should've known you'd bring me heartache
Almost lovers always do

I cannot go to the ocean
I cannot drive the streets at night
I cannot wake up in the morning
Without you on my mind
So you're gone and I'm haunted
And I bet you are just fine
Did I make it that easy for you
To walk right in and out of my life?

Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance
My back is turned on you
I should've known you'd bring me heartache
Almost lovers always do

 

 

Ai niin.

Niistä retkun suurista puheista ja uhoista sen verran, että exä on ottanut hänet takaisin. Joku nainen näyttää olevan vielä tyhmempi kuin minä. Ei riittänyt vielä uhkailut, juopottelu, väkivalta eikä pettäminen. Takaisin piti ottaa. Oikeastaan arvasinkin sen, en tiedä miksi, mutta niin vain oli. Taidan tuntea sen juopon paljon paremmin kuin hän edes itse tajuaa.

Joopa joo.

Prologi.

Tämä postaus pitäisi jakaa kahtia, mutta kun en jaksa. Tältä nyt tuntuu, tällä hetkellä, viime päivien, viikkojen ja tapahtumien jälkeen. Alku on selkeää päiväkirjaa, loppu on epäselvää ajatusten juoksua. Tunnelmasta toiseen. Näin tällä kertaa.

 

 

Olipa eilen pitkä mutta mukava päivä! Alku oli tietysti kuin oppikirjoista, nukuin pommiin! Tosin vain parikymmentä minuuttia, mutta se riitti muuttamaan suunnitelmat. Piti käydä hakemassa känny huollosta, samalla kun haetaan auto vuokraamosta, oheen piti tehdä kauppareissu - kirkuvanpunaista kynsilakkaa olisi pitänyt saada, mutta ilman jäin.

Olimme häissä, muutaman sadan kilometrin päässä, samaan tila-autoon istui useamman talouden edustajia, koskapa samasta suunnasta lähdettiinkin. Asun olin saanut hankittua viime tingassa, mutta yllättävän kivuttomasti, se vain oli niin suomalaiseen - ja minulle tyypilliseen - tapaan musta, valkoisella terästettynä. Olisin juuri sen takia kaivannut paloma_picasson_punaisia kynsiä, antamaan viimeisen silauksen, mutku nukuin pommiin. Details-details, kynnet olivat siis värittömät mutta muuten hoidetut. Esikko suostui laittamaan ylleen tosi kivat vermeet, omasta farkut_t-paita -tyylistään täysin poikkeavan ja junnullakin oli siistit suorat housut ja kauluspaita - miehekkäästi auki, alla t-paita. Morsian oli kaunis ja sulhanenkin - lasten serkku, komea, juhlapaikka oli todella upea ja ohjelma toimi moittettomasti.

Ainoa miinus oli matka, huh! Mutta senkin selviää kun vaan ajelee. Tosin se tarkoitti että kaikkien ohjelmanumeroiden jälkeen, vihkiminen klo 15, siirtyminen juhlapaikalle, ruokatarjoilut, hääkakun leikkaus ja häävalssi, oltiin kotona ihan jo yhden jälkeen yöllä. Ei puhettakaan että olisi voinut jäädä tanssimaan tai ottaa muutaman drinkin, olis tullut turhan tuskainen kotimatka. Nuorin kyytiläinenkin on peräti 5v, eli ajoissa taas autoon ja keula kohti kotia.

Siellä, häissä ollessani, eksyivät ajatukset taas jossain vaiheessa siihen miten kaikki voisi olla toisinkin. Siellä sitä oltiin, kauniisti laitetussa tilassa, loppuun saakka harkitussa ympäristössä, kaikki oli ajateltu ja laitettu viimeisen päälle. Ihmiset olivat parhaimpiinsa pukeutuneita, juhlamielen kuuli puheensorinasta ympärillään. Olin siitä harvinaisessa paikassa, että olimme peräti pöydässä no: 2, kun ykkösessä olivat vanhemmat ja isovanhemmat. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, monesta syystä. Tajusin, että olisin menettänyt sen kaiken, jos olisin valinnut toisin. Leikin jo tulella, mutta monesta eri syystä, eikä vähiten oman varovaisuuteni takia, en polttanut kuin sormien päät. Kukaan muu ei joutunut kärsimään, ketään ei pakotettu muuttamaan elämänsä tahtia ja kulkua minun typeryyteni vuoksi.

Kärjistäen, ei olisi ollut tuotakaan kokemusta, sen erään tietyn ihmisen käsitys hauskan pidosta ja juhlimisesta on se, että vedetään kaksin käsin viinaa, mielellään monta viikkoa. Mennään kännissä - viikkoja, ellei kuukausia kestäneen putken aikana siis - maistraattiin, vajaa 2 viikkoa ensi tapaamisen jälkeen. Eli tehdään kaikkea älytöntä, eikä kaduta mitään. Puhutaan paskaa, lupaillaan suuria, mutta mihinkään ei oikeasti pystytä, ei edes kantamaan vastuuta omista asioistaan.

Itkettää. Enkä edes tiedä mikä. Onko niin, että tuollaisen kokemuksen, rakkauden täyttämän hääseremonian jälkeen, sitä on jotenkin herkkä. Nuoripari oli niin onnellinen. He ovat olleet jo pitkään yhdessä, molemmat määrätietoisia ihmisiä, aikuisia, kantavat vastuun elämästään, työstään, tekemistään päätöksistä.

Itse en kuulu kumpaankaan edellä mainittuun joukkoon.

En tiedä mihin kuulun.

Tai tiedänhän minä, sen juuri eilen totesin mielessäni, ruoskiessani itseäni tekemistäni virheistä. Olen keski-ikäinen, keskituloinen, keskiluokkainen. Se siitä.

En tosin tiedä, että onko siinä jotain vikaa, eipä kai. Olen kantanut vastuuni, hyvinkin nuoresta - liian nuoresta - alkaen, olen aina pitänyt huolta siitä, että lapsilla on kaikki se mitä he tarvitsevat, enkä tarkoita sillä maallista hyvää vaan olosuhteita ja henkistä hyvää. Olen edennyt työssä ihan omin avuin ja oman aktiivisuuteni ja persoonani avulla. Perhesuhteet ovat kunnossa - parisuhteesta en tietyistä syistä puhu, se ei liene tarpeen jos on yhtään tätä blogia seurannut.

Mikä vittu sitten nakoo vastaan? En tajua, en tosiaan. Mitä helvettiä minä oikein elämältä haluan? Tiedän että tietyt asiat ovat minulta jääneet kokematta, syystä jos toisesta. Asiat jotka olisivat olleet aika luonnollisiakin kokea, mutta kun ei. Olen kantanut vastuuni, niin kuin sanoin, siihen ei mahtunut rilluttelut eikä tietty vapaus. No, ne on tehtyjä valintoja, tehtyjä päätöksiä, niiden kanssa elän enkä niistä suurimpia kadu. Kannan vastuun tekemisistäni. Piste. Osasta kannan vieläpä vastuun riemumielin, olen saanut aikaan jotain mihin en olisi uskonut kykeneväni.

Hymh... Tuon äänen tajusin juuri päästäneeni, hymähdyksen, kun pysähdyin miettimään tätä kaikkea. Olenhan minäkin valintoja tehnyt, aiemminkin mainitsemallani pers'kannikkatuntumalla, joku toinen voisi sanoa intuitiolla, minä tykkään tuosta ensin mainitusta enemmän. Kuvastaa minua paremmin. Siitä tuntumasta minulla on tosin seurauksena maailman kaunein tytär ja pitkäkoipisin heinäsirkka poikana. Erityisesti esikko on sellaisen tuntuman hedelmä. Silloin kun muut ikäluokassani alkoivat valmistua kouluistaan ja siirtyä työelämään, minä oli jo äiti. Monta vuotta työtäkin tehnyt, tuli tehtyä nuorenakin valinta hiukan normaalista poiketen. Nykyinenkään työni, johon myös ajauduin enempi tai vähempi sattumalta, ei myöskään ole se ihan tavallisin.

Rakkauden kanssa olen tainnut sössiä eniten. Rakastumalla epätoivoisesti aina vääriin ihmisiin. Ja silloin kun joku on todella rakastanut minua, en ole osannut elää sen asian kanssa. Mikä helvetti siinäkin on? Valitsenko epätoivoisen rakkauden ja riippuvuuden kohteeksi alitajuisesti niitä mahdottomia tyyppejä. Varattuja, muuten vaan vaikean matkan takaa tai sitten jonkun helvetin retkun. Voisin nojautua psykanpolilta saamaani "viisauteen" jonka mukaan toiset meistä vain tarvitsevat mm. sivusuhteita. Että toiset olisivat luonteeltaan sellaisia, eikä siinä olisi väärää - joskin se yleisen moraalikäsityksen mukaan on ihan he-le-ve-tin väärin. Voisin nojautua ja todeta, että hei, minä nyt olen tällainen. Mutta kun ei tuo saatanan ylikehittynyt omatunto ja velvollisuudentunne anna tehdä sitä. Millä senkin vaientaisi, että voisi edes jonkun rikkeen tai heikkouden hyväksyä itsessään.

Luulen, että ulkoinen minä ei näytä sitä kaikkea epävarmuutta ulospäin. Eikä näytäkään, tiedän sen, en luule. Osaan olla kameleontti. Siitä on ollut hyötyä työssäni, se on sisäsyntyistä. Tietyssä vaiheessa kun työni oli todella hektistä, asiakkaita ja keikkoja oli niin paljon, ettei siinä ollut enää mitään järkeä (seuraus olikin loppuun palaminen ja vakava sairaus, että sinänsä), huomasin ja oivalsin itse ensi kertaa kunnolla että olen kameleontti. Olin aina tuntenut osaavani asettua tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta se vain tapahtui, en ajatellut asiaa. Työssä se oli niin jatkuvaa, kun pärstä pöydän toisella puolella vaihtui - ja ne vaihtuivat sitten liukuhihnatahdilla - nousivat antennit pystyyn, määritin vastapelurin luonteen aika näppärästi ja huomaamatta ja asetuin oikealle tasolle vastapeluriin nähden. Erittäin harvoin epäonnistuin arvioissani. Se kaikki oli tietysti alitajuista, en ajatellut että nyt minä tässä vaihdan roolia, se vaan tapahtui. Siitä oli todella suuri hyöty, ottaen huomioon asemani ja sen mitä työssäni edustin. Edelleen teen sitä, nyt tosin lähinnä puhelimen välityksellä, onneksi. Se ei kuluta samalla tavoin kuin "tiskin takana" palvelu. Olen ottanut askeleen ylemmäs ja saanut samalla enemmän rauhaa työntekoon.

Eilen kameleontti siis pukeutui juhla-asuun. Neulemekkoa, avokasta korkealla korolla, hyvä ryhti, hiukset auki ja kiiltäväksi kammattuna pitkin selkää. Keski-ikäinen, keski-tuloinen, hauska seuralainen, näyttäväkin, kuin kala vedessä.

Retkun kanssa kameleontti puhuu toisella kielellä, ei kaihda voimasanoja, juo siideriä pullon suusta ja polttaa vihreää mallua. Pukeutuu tiukkoihin farkkuihin, mataliin kenkiin, on kiihkeä. On ihan toinen kuin muulloin. Siirtyy sille tasolla mikä on vastapelurille ominaista.

Työssä kameleontti on asiantuntija, vakuuttava, luotettava. Osaa selvittää hankaliakin kysymyksiä, on yhteydessä erilaisiin asiantuntijoihin, yhtenä heistä. Kameleontti vetää kollegojen kanssa ihan toisenlaista juttua kahvipöydässä. Siellä kameleontti on erilaisen menneisyyden kokenut, erilaisessa nykytilassa elävä, sitoutunut ihminen, mutta hauska, aina valmis juttelemaan kenen kanssa vaan, mistä vaan.

Kun kameleontti lähtee ulos, jää epävarmuus kotiin. Päälle vedetään tehokas, toimiva nahka, seurallinen, avoin ja positiivinen. Omia murheita ei juuri kerrota, muiden kyllä kuunnellaan ja tukea annetaan. Kameleontilla ei ole juurikaan kyyneleitä, kukaan ei usko niitä olevan, kameleonttihan mukautuu joka tilanteeseen.

Kotona kameleonttia ei ole. Kotona on se jota siellä tarvitaan, välillä ärjy, useimmiten se joka kuuntelee, pitää pyörät pyörimässä, hoitaa lasten asiat, kotihommat, organisoi, maksaa laskut, on tarpeellinen ja hyvä juuri sellaisena kuin on. On äiti jolle lapset voivat kertoa suuret ja pienet asiat, uskoa huolet, jakaa ilot.

Ei ole montakaan paikkaa jossa voisin olla vain minä. Unohtaa kameleontin. Ei ole kuin yksi ihminen jolle voin olla täysin rehellinen ja avoin. Hän on rakkain ystävä. Hänen luonaan rentoudun. Hänen luonaan saan puhua kaikesta, saan, voin, uskallan ja etenkin haluan olla rehellinen, sanoa kaiken, kertoa kaiken. Liikenne välillämme on kaksisuuntaista, se toimii välimatkasta huolimatta aina. Hän kysyy, kyseenalaistaa, sanoo mitä ajattelee, ei tarvitse peitellä, ei hymistellä. Ei hänen, ei minun. Saatamme kuokkia kukkapenkissä hiessä päin, viedä koiran pitkälle lenkille tai istua takan ääressä ja tuhota punkkua samalla kun puhumme, kaikesta mitä mieleen juolahtaa. Hän voi sanoa, jos kaipaa hetken rauhaa, minulla on samanlainen tunne, ei ole pakko tehdä mitään. Voi vain olla.

En oikeastaan enää tiedä mitä haluan tai en halua. Taas tuntuu siltä, että en enää jaksa yrittää, en pyrkiä eteenpäin sieluni ja sydämeni kanssa. Tyydyn siihen mitä on eli pysähdyn. Annan aikani, voimani, tahtotilani ja arkeni ensisijaisesti lapsille ja kodille. Elän heidän ehdoillaan, mutta en heidän kauttaan. Heillä on elämä edessä, tulevaisuus auki. Minä en jaksa enää miettiä omaani. Teen työni, elän niin kuin oletettavasti kuuluu, harrastan ja toimin niin kuin näennäisesti on normaalia. Annan kameleontin tehdä tehtävänsä, suojelen sisintä sen avulla.

Yritän toipua ja parantua siitä mitä on ollut ja tapahtunut. Olen niin väsynyt.

Kävin sitten tänään apteekissa, olen siis edelleen saikulla. Olo on kuin pahanlaatuisessa kankkusessa, huippaa, yököttää ja on tosi vetämätön fiilis. Heräsin aikeideni mukaan 5.30 ja kömmin jopa suihkuun, mutta suihkun jälkeen kaaduin aamutakki päällä takaisin peiton alle. Nukuin yli yhdeksään. sen jälkeen olen mönkinyt täällä, apteekissa, postissa ja jopa ruokakaupassa. On muuten aika veikeä tunne fillaroida, kun päässä heitättää. No, pääasia on se, että kaapissa on taas cipralexia ja se yksi kirje tuli vietyä vihdoinkin postiin.

Matkalla takaisin kotiin, mietin tätä masistani. Tajusin vasta apteekissa että syönkin tällä hetkellä vain 10mg:n cipralexia. Olen syönyt niitä vaatimattomasti 56 kpl:n boxin, tajuamatta että vahvuus on vaihtunut. Resepti tuli uusittua vanhan päälle, ja se vanha pohja oli siltä ajalta kun ajoin ko. mömmöä alas keväällä. No, ihan sama, apua siitäkin on ollut. Mietin siinä fillaria polkiessani sitä, että alan taas kadottaa otteen elämään. Elämänhallinta kusee. Se lienee kautta aikojen ollut se ensimmäinen oire kun depis pakkaa päälle. Tuntuu siltä kuin ei saisi tehtyä mitään, että kaikki vain lipeää käsistä. Normaalienkin asioiden hoitaminen on ylivoimaista, sitä vaan säätää ja sählää eikä mistään tule oikeasti mitään. Ei kykene suunnittelemaan etukäteen asioita, saati sitten noudattamaan suunnitelmiaan jos niitä jostain saa tehtyä.

Sitäkin ehdin reissullani ihmettelemään, että miten tämä juttu retkun kanssa on taas niin helvetin vaikeaa. Kunnes mieleeni juolahti sellainen ajatus, että minähän suhtaudun tähän kuin kuolemaan. Tavallaanhan se sitä onkin, koska pyrkimykseni on päästä siihen tilaan, ettei retkua enää ole minulle olemassa. Tosin, niin nyt kuin aiemminkin, epäilen ettei tämä tässä vieläkään ollut. En vain jaksaisi enää vaivata päätäni niillä jutuilla joita hän harjoittaa. Kunpa löytyisi keino deletoida se asia tiedostoistani, lopullisesti.  Kai tämä kirjoittaminen on yksi keino siihen, kun saan purkaa tuntojani. Kaipaan vain joskus toista ihmistä, jotakuta joka sanoisin jotain, haukkuisi, ymmärtäisi, säälisi, halaisi, ihan mitä vaan. Taas kerran olen yksin likaisen salaisuuteni kanssa.

Jahas, esikoinen tuli kotiin, hillumisreissulta Turusta. Sinne sitä mentiin tiistaina junalla, tänään kaverin kanssa kotiin. Oli vissiin ollut eilen ihan hilpeä kanuunakin, ainakin osalla porukasta. Olivat 4 tyttöä juhlimassa kahden heistä tupareita, toinen pääsi yliopistoon Turkuun, toisen opinahjoa en tähän hätään muista.

Ollapa vielä noin nuori, elämä edessä ja tukka takana. Kaikki virheet vielä tekemättä, puhtaan pöydän äärellä.

Mutta kun en ole. Että se siitä.
Jatkan kärsimistä, kai se tästä taas joskus helpottaa.

Tein sen, en ihan vuorokäsin, mutta varsin määrätietoisesti. Kaivoin kaapista kaikki kolmiolääkkeet ja otin jokaista sen mitä kanttia oli. Kas vain, uni tuli mutta eivät unet. Nukuin kuin vauva, onnelista levollista unta. Heräsin kun ruoka oli pöydässä, söin ja painuin takaisin peiton alle. Hereillä olo sujui aika leppoisasti, lyhdyt puolivaloilla, puhe oli aika hidasta ja hiljaista, uni painoi joka soluani. Heräsin tunti sitten uudelleen, katsoin hömppää telkusta sohvalla maaten ja nyt olen menossa suihkuun. Mietin sohvalla maatessani, että menenkö suihkuun tänään vaiko vasta huomenna, eli painuako unille jo nyt ja herätä aamulla 5.30. En osaa päättää. Notkun tässä hetken ja päätän sitten. Voipi olla, että huomisen aamun vartilla aikaistettu herätys voittaa tämän kisan. On niin autuaan pehmeä olo, ei ahdista, ei itketä, väsyttää vain.

Ei tämä mikään järkevä tapa ole käsitellä mieltä ahdistavaa asiaa, mutta tällä kertaa päädyin tähän. En kerta kaikkiaan jaksa olla tietoisessa tilassa ja antaa valtaa ahdistaville ajatuksille. Näin on huomattavasti helpompaa olla. Huomenna laitan taas ykköstä silmään, maskaraa ripsiin ja menen töihin ja olen kuin kaikki olisi ennallaan, ihan hyvin ja hienosti. Jatkan showta, annan kaikkien ymmärtää, että elän elämäni parasta aikaa, ettei minua paina huolet eikä murheet.

Tästä ei kyllä hyvä seuraa, jos ei tämä lopu aika äkkiä. En voi elää niin, että piilotan todelliset tunteeni sisälleni ja annan ulospäin toisenlaisen kuvan. Tavalla tai toisella tämä fasadi tulee vielä murtumaan, tiedän sen kokemuksesta. Silloin syynä olivat muut asiat, ei yksittäinen ihminen, mutta ei se ollut yhtään helpompaa. Silloin en voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että olen lopussa, masentunut, poissa pelistä. Jatkoin kunnes fyysinen puoli hajosi.

Aion jatkaa tunteideni purkamista täällä. Tätä keinoa ei viime kerralla - tai kerroilla - ollut, nyt löydettyäni tämän tavan, saan edes osan pahasta olosta ja sekasorrosta järjestykseen, edes siksi hetkeksi kun tänne kirjoitan. Minut tuntien vuodatus tulee jatkumaan osaltani vielä pitkään. Kun tästä joskus selviän, tulee ihan varmasti jotain muuta. Joskin harras toiveeni tällä hetkellä on se, että saisin joskus kertoa vain kuulumisia, arkipäivän tapahtumia, vailla ihmissuhdesotkujen värittämää pahoinvointia.

Menen peiton alle, hoidan hiustenpesun aamulla. En päästä yhtään hetkeä tästä armollisesta rauhan olotilasta valumaan hukkaan. Aion nukkua, aion nukkua raskasta mutta levollista unta, vailla painajaisia, vailla ajatuksia, vailla tunteita.

En minä mihinkään apteekkiin ole täältä päässyt. Olen maannut vuorotellen sängyssä ja sohvalla, rypien itsesäälissä ja surkeudessa. Tosi hienoa. Olisi varmaan kannattanut mennä kuitenkin apteekkiin ja postiin.

Sängyssä maatessani muistin yhden aiemman postaukseni, tsekkasin sen just, se oli 15. päivä. Silloin tunsin itseni onnelliseksi, totesin tosin olevani harhainen. Eihän siitä ole edes viikkoa ja jo nyt ollaan tässä tilassa, että mietin napsivani vuorokäsin kaikki kolmiolääkkeet kaapista saadakseni nukkua unia näkemättä.

Kai se sitten on niin, että vaikka elämäni perusasiat ovat kunnossa ja olen todella ylpeä ja onnellinen äiti esikolle ja junnulle, tulee aina se yksi puoli olemaan päin helvettiä. En tule kai koskaan olemaan täysin tyytyväinen parisuhderintamalla, vaikka voisin oikein hyvin sitä olla. Mikähän perustavaa laatua oleva vika minussa oikein on? Kun kaikki näyttää hyvältä, on minun pakko ihan itse hankkia harmaita hapsia itselleni pelaamalla likaista peliä. Ja sitten kun peli olisi aika puhaltaa poikki, alkaa vastaankakominen.

Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, ikävä kyllä. Saan taas pureskella ja märehtiä varmaan aika hyvän tovin ennen kuin olo helpottuu. Sen luulis menevän jo rutiinilla. Näytetään ulospäin normaalia naamaa, tehdään kaikki mitä odotetaan ja oletetaan ja sitten pimeässä painitaan painajaisten kanssa tai itketään itkut yksin suihkun alla kyyryssä. Kaikkihan on oikeasti ihan hyvin. Eikö vaan? Minä nyt vain edelleen murenen kuoreni sisällä, pystymättä pysäyttämään sieluni ja sydämeni eroosiota.

Olen aivan finaalissa. Itkettää ja sattuu.

Heräsin jo yöllä lupaavaan jysäriin, mutta en taaskaan jaksanut nousta ylös ottaakseni pilleriä tai pulveria, vai mitä se nyt oli. Aamulla kun kello soi 5.45, oli ihan järkyttävä olo, sekoilin edes takaisin, ylä- ja alakerran välillä - hain wc-paperia ihan jostain oudosta paikasta, löytämättä sitä ja silleen. Ei muuta kuin nappia naamaan, kello soimaan kasilta ja takaisin peittojen alle - katsomaan painajaisten paranneltuja jatko-osia. Makasin peiton alla ja hikoilin, näin niin järkkyjä unia, etten muista ihan heti koska mokomaa olisi ollut, ehkä silloin kun lopetin Remeronin kuin seinään.

Unet olivat todenperäisiä, siellä oli niitä ihmisiä jotka kuuluvat elämääni läheisesti. Mutta miten sairas ja voimaton olin unikuvissa, en pysynyt pystyssä, en hallinnut vartaloani, kaatuilin, putoilin, en kyennyt puhumaan. Olin jossain vaiheessa tietokoneellakin muka unessa, lehden sivulla! Mese oli jossain helvetin sivulla 6 tai 8, enkä saanut sitä toimimaan, kääntelin sivuja ja yritin saada kupletin juonesta otteen. Tietty retkukin oli siellä, etenkin aamun painajaisissa. Olenhan kuitenkin taas uhrannut hänelle normaalia enemmän ajatuksiani. Jossain vaiheessa olin puoliksi hereillä, puoliksi ulkona kuin lumiukko, tajusin vain ajattelevani, että on pakko herätä, en halua nähdä näitä unia, mutta jatkoin silti makaamista peiton alla. Olin niin väsynyt, fyysisesti ja psyykkisesti.

Vieläkin olen ihan pihalla, mutta on pakko ryhdistäytyä. Cipralexit näytti loppuvan, laatikko meni roskikseen, on pakko mennä apteekkiin ja viedä yksi kirje postiin. Mieluiten makaisin punkan pohjalla ja kituisin, mutta ei auta. Aamukahvi on just kaadettu kuppiin ja oli pakko tulla purkamaan oloani tänne.

Mietin tuossa aamun tunteina sitäkin, että ei tästä tule hevonpersettäkään. Heti kun teen päätöksen suuntaan tai toiseen, alkaa päässä vipata. Kun päätin - tai ainakin yritän kovasti - leikata sen syöpäläisen elämästäni, näen painajaisia, irtioton oireita kai. Sitä on tullut roikuttua niin pitkään tavalla tai toisella kiinni retkussa, annettua niin paljon anteeksi, unohdettua ja hyväksyttyä, että tämä ei ole helppoa. Jostain syystä olisin toivonut, että kaikkea ei olisi menetetty, olisin halunnut että edes jotain olisi ollut pelastettavissa. Hänellä on kuitenkin ollut iso merkitys – usein huonollakin tavalla – elämässäni.

 Tästä ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään, mitä helvettiä sitä on tällainen ääliö, että koittaa vaan ymmärtää ja hyväksyäkin. Itselleni tyypilliseen tapaan syytän vain itseäni, vaikka näen ihan selvästi että vastapeluri on kypsymätön ja sairas ihminen. Oli miten oli, tavoilleni uskollisena löydän suurimman syyn itsestäni. Mitäs en kuunnellut alitajunnan viestejä, mitäs olen niin helvetin hölmö, mitäs hakeuduin tähän tilanteeseen. Elämäni oli kai aika ok siinä vaiheessa kun törmäsin retkuun. Kaiken huipuksi minä suorastaan hakeuduin siihen tilanteeseen missä retkuunkin sitten törmäsin. Enhän minä sitä ollut hakemassa, retkua tai hänen kaltaistaan, en todellakaan, mutta näin tässä kävi. Vituiksi meni se mikä oli suht siedettävää, oma syy. Piste.

Nyt on siis tosi surkea olo. Oletan että tätä henkistä surkeutta ruokkii tämä fyysinen surkeus, päässä heittää ja sinne sun tänne sattuu. Jos olisi fyysisesti vahvoilla, olisi kai helpompaa olla ajattelematta. Etenkin kun terveenä olisi duunissa eikä katselisi himassa painajaisia.

Retku oli huudellut aamuyöllä. Jostain syystä jätin koneen auki yöksi, sitä tapahtuu aika harvoin. Ehkä alitajunnassa jätin sen tarkoituksella auki, koskapa tiedän että retku ei ollut lukenut viimeistä tekstariani illalla - se oli kuitattu vasta joskus aamulla tai yöllä. Jätin kai hänelle oven auki, mikäli hän haluaisi vastata siihen. Senhän tiesin, että textaria ei pers'aukisella ole varaa laittaa. Siis aamulla, ennen viittä, oli tullut viesti. Olen lukenut sen muutaman kerran läpi, enkä taaskaan tiedä miten siihen suhtautua. Minähän ilmoitin suorin sanoin poistavani hänen numeronsa kännykästä ja sen ettei häntä ole enää minulle olemassa - joo, oikea dramaqueen, myönnän, mutta retku on niin juntti, että sille pitää asiat sanoa juuri noin.  Anteeksipyyntöhän siellä oli ja niitä vanhoja tuttuja selityksiä.

En jaksa enää. En kai ole ansainnut mitään parempaa. Jospa tämä on ylempien tahojen rangaistus tekemistäni virheistä ja petoksista. Ei minullakaan ole vain puhtaita jauhoja pussissa, sen myönnän, muuta en ole koskaan edes väittänyt.

Opinko tästä mitään? Ehkä tovin muistan taas, ettei pidä luottaa, ei rakastaa, ei odottaa. Mitä siis jää jäljelle elämään? Eipä kovin paljon.